top of page

 

 

 

 

Huoneita

On olemassa monta mahdollisuutta kirjoittaa satu. Esimerkiksi kolmesta veljeksestä, jotka ovat luonteeltaan erilaisia. Kaksi vanhinta ovat sellaisia ja sellaisia ja nuorin on sellainen ja sellainen, ja sitten tapahtuu sitä ja tätä. Tai jostain onnellisesta perheestä, joka hetkeä myöhemmin on onneton perhe, sillä äiti kuolee ja ilkeä äitipuoli ottaa hänen paikkansa. Mutta yksinkertaisin vaihtoehto kertoo nuoresta miehestä, joka on kiinnostunut nuoresta naisesta. Heillä ei tule olemaan helppoa, sillä yhteisellä tiellä on paljon esteitä voitettavana. 

Nuoren miehen nimi oli Aonghus, mutta kaikki kutsuivat häntä vain Gusiksi. Hän kulutti päivänsä ratsastamalla pitkästyneenä jollain hevosistaan pitkin tienoita, sillä hän oli rikas eikä hänen tarvinnut tehdä työtä. Eräänä päivänä hän ohjasi hevosensa vieraalle paikkakunnalle ja huomasi nuoren naisen, joka nosteli säkkejä härkävankkureille. Hän jäi katselemaan tätä, sillä hän oli aina pitänyt työtä tekevien  ihmisten katselemisesta. Häntä miellyttivät myös nuoren naisen sievät kasvot ja hän kuvitteli mielessään tämän vartalon sateen kasteleman mekon alla.

Seuraavina viikkoina hän ratsasti usein paikkakunnan halki tyttöä etsiskellen. Hän jututti myös kylän asukkaita ja sai selville, että tämän nimi oli Eilidh ja että tämä työskenteli isänsä kaupassa. Öisin Gus makasi vuoteessaan poikamiehen tavoin nähden edessään tämän kasvot ja naiselliset muodot. Hän huomasi, että nuori nainen herätti hänessä tunteita.

Hän ei ollut kuitenkaan vielä varma, oliko tämä hänen elämänsä nainen vai vain seikkailu. Siksi hän meni erään ystävänsä luokse kysymään neuvoa. „Sinun on kuunneltava sydäntäsi“, ystävä sanoi, „silloin tiedät, onko nainen oikea.“ Gus seurasi neuvoa ja kuunteli sydäntään, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut kuunnella taskukelloaan, sillä sydän kuten kellokin kävivät tasaiseen tahtiinsa vaieten ihmiselämän suurista kysymyksistä. 

Siksi hän kysyi toiselta ystävältä, mutta tämäkään ei osannut neuvoa: „Oikea? Miksi kaiken pitää olla aina oikein?  Sehän on kuin kotiopettajan tunnilla.“

Ja niin hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin kääntyä isän puoleen. Tämä oli ylettömän rikas ja mahtava maustekauppias, jolle ei kuulunut ihan koko maailma, mutta ei enää paljon puuttunutkaan. Ensin hänen isänsä oli ostanut saaret, joissa kasvoi mausteita kuten pippuria, kardemummaa ja vaniljaa. Sitten laivat, jotka kuljettivat mausteita. Sitten satamat, joissa laivojen lastit purettiin. Ja lopuksi veden laivojen kölin alla. 

Hänen liikeasiansa sujuivat erinomaisesti, sillä hänen rikkaat asiakkaansa olivat pitkistyneet yksitoikkoiseen elämäänsä ja maksoivat minkä hinnan tahansa saadakseen vähän särmää tai makua elämäänsä. 

Isä kuunteli toisella korvalla poikansa asiaa. Hän aikoi kaivatuttaa uuden meren ja piirsi juuri luonnoksiin rannikkojen ääriviivoja, sillä mitä olikaan meri ilman rannikkoa?

„Sinun on kuunneltava sydäntäsi“, vastasi hän nopeasti, jotta poika jättäisi hänet taas rauhaan. 

„Olen tehnyt jo niin“, tämä sanoi, „ja – se ei auta!“

Vasta nyt isä nosti katseensa piirustuksista.

„Sanoin sen vain päästäkseni nopeasti sinusta“, sanoi hän, „anna kun mietin!“

Kuten aina, isä näytti ajatellessaan vaikuttavalta.

„Tietysti on kysymys tarjonnasta ja kysynnästä“, sanoi hän lopulta. „Jos tarjonnalla on suuri kysyntä, silloin nainen on oikea.“

Gus noudatti isänsä neuvoa ja teki seudulla kyselyjä. Ilokseen hän sai tietää, että tarjonnan kysyntä oli todellakin suuri. Kalastajien pojat, nuoret kreivit, rosvoritarit, metsätyöläiset ja saarnaajat – kaikki olivat rakastuneita nuoreen naiseen. Lyhyesti: Hän oli se oikea. 

Jo seuraavana aamuna Gusin komeat vaunut pysähtyivät kaupan eteen, jossa Eilidh oli töissä. Hiekkatuotemyymälä luki liikkeen yläpuolella ränsistynein kirjaimin. Nuoren naisen isä oli kerran ollut tunnettu koko maassa erilaisten tiimalasihiekkalaatujen valikoimastaan. Myytävänä oli hienohiekkaa pieniin ja pienimpiin tiimalaseihin kuten myös keskikarkeaa hiekkaa ja soraa isoihin malleihin. Tarjolla oli hyvien tuntien kuten myös huonojen tuntien hiekkaa. Oli lentohiekkaa, joka oli niin hienorakeista, että tuuli oli lennättänyt sitä tuhansia maileja, ja jokihiekkaa, jonka vesi oli hionut pyöreärakeiseksi ja joka vajosi pohjaan vain tietyssä virtausnopeudessa keräytyen joen mutkiin. 

Mutta kauppa kävi huonosti, koska tiimalasit eivät olleet enää muodissa, ja kerran niin ylpeä kauppias joutui myymään tätä nykyä hiekkalaatikkohiekkaa, sirotehiekkaa ja kissanlaatikkohiekkaa. Ja niinpä hän oli menettänyt elämänilonsa ja kulutti päivät raskasmielisenä kaupassaan. 

Hänen tyttärensä oli jo valveilla ja pinosi kissanlaatikkohiekkasäkkejä. Tämä hikoili niin kovin, että hänen mekkonsa selkä oli värjäytynyt tummaksi, mutta Gusista tyttö oli viehättävä. Hän antoi palvelijoilleen merkin seurata tätä lahjojen kanssa ja astui kauppaan. „Hyvää huomenta“, hän sanoi ja katsoi säteillen nuorta naista, „olen päättänyt ottaa sinut vaimokseni. Toin palvelijani mukanani, että he auttavat sinua pakkaamaan. Ja tässä on muutamia lahjoja iloksesi.“

Hän oli tyytyväinen itsevarmaan käytökseensä, mutta nuori nainen oli näköjään toista mieltä, sillä tämä katsoi häntä niin hämmentyneenä, kuin ei olisi ymmärtänyt sanaakaan.

Hän ei antanut sen häiritä itseään. Jotkut ihmiset tarvitsevat enemmän aikaa kuin toiset. Hän polvistui naisen eteen ja toisti vielä kerran kosintansa. Tällä kertaa hän halusi panna varman päälle ja puhui myös „rakkaudesta“ ja „yhdessä vanhenemisesta“, vaikka se olikin naurettavaa, sillä hän oli nuori eikä halunnut vanheta sen kummemmin naisen kuin jonkun muunkaan kanssa. 

Tällä kertaa nainen näytti ymmärtävän, sillä katsoi häntä tutkivasti. Sitten tämä sanoi: „Minun täytyy harkita.“

„Ymmärrän“, sanoi Gus ja odotti, että nainen harkitsisi.

„En voi harkita, kun tuijotatte minua.“

Sitä mies ei enää ymmärtänyt, mutta ei halunnut alkaa riidelläkään.

„Tulkaa ensi viikolla uudelleen“, sanoi nainen.

„Tulen ensi viikolla uudelleen“, sanoi mies.

„Mutta ensi viikko on jo ensi viikolla,“ sanoi nainen. „Tulkaa kahden viikon päästä uudelleen“. 

„Tulen kahden viikon päästä uudelleen“, sanoi mies, vaikka hänestä tuntuikin mahdottomalta odottaa niin kauan.

Kymmenen päivää myöhemmin hän oli taas paikalla. Jos ei ottanut niin tarkasti ja pyöristi hiukan, niin kymmenen päivää oli kaksi viikkoa. 

„Olen kuunnellut sydäntäni“, aloitti hiekkakauppiaan tytär, mitä Gus ei mielellään kuullut, sillä hänellä oli siitä huonoja kokemuksia. Mutta nainen jatkoi jo: „Minulla on kaksi ehtoa. Ensiksi: Olen ihminen, joka tarvitsee paljon aikaa. Hermostun, jos minua ahdistellaan. Teidän on oltava kanssani kärsivällinen.“

„Käy päinsä“, sanoi Gus ja oli iloinen, kuinka helposti kaikki kävi. Kärsivällisyys ei maksanut mitään. 

„Ja toiseksi: Haluan, että uudessa kodissamme on paljon huoneita. Niin monta huonetta, että niitä ei kukaan voi laskea. Enemmän huoneita kuin missään muussa rakennuksessa tässä maailmassa.“

„Sekin käy päinsä“, sanoi Gus, sillä hän oli joka tapauksessa suunnitellut uutta linnaa. Mielellään myös hiukan suurempaa tehdäkseen ystäviin ja sukulaisiin vaikutuksen. Sitä paitsi hänen isänsä merestä tuli suunniteltua pienempi, ja niinpä tarpeellisesta pikkurahasta ei ollut puutetta. 

„Kun nämä ehdot on täytetty, hyväksyn kosinnan“, sanoi nainen.

„Erinomainen ratkaisu“, vastasi Gus.

Hän mietti, pitäisikö hänen halata naista, mutta lopulta hän ojensi vain kätensä. Hetken harkittuaan nainen puristi hänen kättään. Gus oli tyytyväinen. Tämä oli kuin solmisi sopimuksen, ja sen hän osasi.

Gus oli oppinut isältään, että tärkeitä asioita ei siirretty tarpeettoman kauas, ja niin hän lähetti vielä samana päivänä hakemaan maan parhaita rakennusmestareita toivottua kotia tekemään. Nämä olivat kuitenkin matkustaneet ulkomaille johonkin konferenssin, ja niin hänen täytyi tyytyä toiseksi parhaisiin rakennusmestareihin. Nämä ottivatkin työn mielellään vastaan, sillä he olivat loukkaantuneita siitä, että heitä ei oltu kutsuttu konferenssiin. Uuden linnan rakennustyöt alkoivat.

Muutamaa kuukautta myöhemmin rakennusmestarit olivat saaneet työnsä tehtyä, ja Gus tutustui kihlattunsa kanssa tulevaan kotiin. Kun he olivat harhailleet loputtoman pitkissä käytävissä ja katsoneet lukemattomiin huoneisiin, kysyi hän Eilidhilta, millaisen vaikutuksen uusi koti oli tähän tehnyt. Hän oli varma, että tämä oli innoissaan. „Todella kaunista“, nainen sanoi, „minusta rakennustyöt ovat alkaneet hyvin“.

Mies ei ymmärtänyt, mistä nainen puhui.

„Alkaneet? Mutta talohan on valmis!“

Mutta näytti siltä, ettei nainen ollut kuunnellut.

„Odotan jännityksellä, miltä itä- ja länsisiipi tulevat näyttämään“, tämä sanoi.

„Mitkä siivet?“

„Ja tietysti myös ylemmät kerrokset.“

„Mutta linnahan on jo nyt valtava.“

„Myös kellariholvit puuttuvat vielä.“

„Mitä?“

„Ja miksi eteläsiipi on niin pieni?“

Rakennustyöt siis jatkuivat, mutta jo muutaman viikon päästä ei seudun kivilouhimoissa ollut enää louhittavaa. Siksi töitä jatkettiin puulla, mutta puut eivät kasvaneet tarpeeksi nopeasti, ja niin puutavarakin loppui. Niinpä otettiin käyttöön olki, sillä olkia oli maassa enemmän kuin tarpeeksi.

Ja sitten se – niin, mikä se nyt oikein olikaan? – oli valmis. Jotkut kutsuivat sitä hyväntahtoisesti „eräänlaiseksi linnaksi“, toiset nimittivät sitä uudella, tuskin vielä tunnetulla sanalla „rakennuskompleksi“, ja jotkut taas eivät sanoneet mitään, sillä he eivät halunneet saada mahtivaltaisia vihollisia. Gus itse oli sitä mieltä, että se vaikutti pieneltä kaupungilta, sillä siinä oli niin paljon lisärakennuksia erilaisista rakennusmateriaaleista. Mutta tuleva emäntä oli tyytyväinen. Hän oli toivonut niin paljon huoneita, että kukaan ei pystynyt niitä laskemaan, ja hänen toiveensa oli täyttynyt.

Mutta huoneet olivat vielä tyhjät. Ei mikään ongelma, ajatteli Gus ja pyysi puuseppiä, nahkureita, laatoittajia ja tapetoijia kiirehtimään. Eikä kestänyt kauaakaan, kun lukemattomat makuhuoneet, kylpyhuoneet, ruokahuoneet, työhuoneet ja lastenhuoneet oli sisustettu. Mutta mitä nyt? Lukemattomat huoneet olivat vielä tyhjillään. Rakennusmestareilla ei ollut muuta neuvoa, kuin sisustaa vielä enemmän makuu- ja työhuoneita. Mutta se ei sopinut Gusille. Hän halusi huoneita, jollaisia ei vielä maailmassa ollut. Ja niin siinä kävi, että seuraavina viikkoina sisustettiin lapsettomuushuoneita, takahuoneita (olihan olemassa myös etuhuoneita!), riisuuntumishuoneita, esileikki- ja jälkileikkihuoneita, terveidenhuoneita, unettomuushuoneita, työttömyyshuoneita ja paljon muita huoneita, joille ei ollut sopivaa nimeä.

Nyt ei hääjuhlalle ollut enää estettä. Eikä tämän juhlan pitänyt olla mikä tahansa juhla, vaan erittäin suuri juhla. Sen suuruudelle oli jopa luku, nimittäin12,3 hehtaaria. Se löi laudalta paroni von Kirwinin, jonka hääjuhla oli ollut 12,1 hehtaaria suuri. Muutenkin Gus piti huolta siitä, että juhlasta tuli suuri. Hän päätti hankki muun muassa erikoisen suuria muusikoita, jotka eivät mahtuneet lainafrakkeihinsa, jättiläismäisen suuren papin ja suuret vihkisormukset, jotka putosivat nimettömästä. Ja tietysti hääjuhlissa sai pitää vain suuria puheita.

Valmistelut kannattivat, sillä häävieraat olivat tyytyväisiä. Mutta se ei ollut kenellekään yllätys, sillä suuri juhla ei voi olla muuta kuin suuri menestys. Pieni juhla sitä vastoin voi olla vain pieni menestys.

Aurinko paistoi, ja muusikot soittivat suurellisesti, ja morsian ja sulhanen sanoivat oikealla hetkellä tahdon eivätkä tallanneet häävalssin aikana toistensa varpaille, eikä kukaan valittanut siitä, että morsian kadotti heti aivan liian suuren vihkisormuksen.

Ja kun aurinko, joka ei tälläisissä asioissa paljon antanut periksi, lopulta laski, olivat vuorossa kiiltomadot, jotka valaisivat vihreällä valollaan puiston ja vieraat. Ja kun kiiltomadot olivat vakuuttuneia siitä, että heidän työnsä oli tehty, luettiin heille vielä kerran sopimus ja millaisia seurauksia sopimuksen rikkomisesta olisi, ja niin kiiltomadot ahkeroivat vielä useita tunteja, ennen kuin ne vihdoin puolikuolleina tai aivan kuolleina putosivat taivaalta. 

Vihdoin hääjuhla läheni loppuaan. Hevoset hirnuivat ja lyhdyt heiluivat, kun ensimmäiset vieraat ajoivat pois vaunuissaan. Gus oli odottanut kärsimättömänä tätä hetkeä. Hän meni vaimonsa luokse ja tarttui tätä kädestä. 

„Ehkä meidän pitäisi vetäytyä omiin oloihimme“, sanoi hän ystävällisesti.

„Kohta“, sanoi vaimo.

„Siis nähdään kohta“, hän sanoi ja silitti vaimonsa hiuksia.

Hetken kuluttua hän tuli uudelleen tämän luo. Hän hymyili vielä, mutta hänen äänensä ei ollut enää aivan niin ystävällinen.

„Minusta meidän pitäisi nyt mennä“, hän sanoi.

„Vielä hetki“, sanoi vaimo.

Mutta hetki kului, ja kun hän seuraavan kerran puhutteli vaimoaan, oli hänen äänensä ärtynyt.

„Tule nyt“, sanoi hän.

Mutta sekään ei auttanut, sillä vaimo lupaili taas tulevansa myöhemmin. Gus tajusi, että hänen oli muutettava strategiaansa.

„Minä menen jo edeltä“, sanoi hän.

Tätä temppua hän käytti koiriensa kanssa. Joskus hän kutsui koiriaan, mutta ne eivät tulleet. Mutta jos hän teeskenteli menevänsä pois ja jättävänsä ne yksin, ne pelästyivät ja juoksivat nopeasti hänen peräänsä.

Mutta ihminen ei näyttänyt olevan koira.

„Tee niin“, vaimo sanoi.

Nyt täytyi säilyttää arvokkuus ja pysyä johdonmukaisena. Gus sanoi hyvästit viimeisille vieraille ja lähti yksin morsiushuoneen suuntaan. Tie sinne oli varustettu opastein, ettei hän eksyisi huoneiden ja käytävien sekasotkussa. Morsiushuoneessa hän riisuitui alusvaatteisilleen ja asettui vuoteelle. Hän odotti. Kaappikellon viisarit liikkuivat, kello löi täyden tunnin, mutta ketään ei kuulunut. Hän oli raivoissaan. Tänä iltana hän pysyisi hiljaa, ettei rikkoisi kaunista tunnelmaa, mutta heti huomenna hän opettaisi vaimolle, että hänen kanssaan ei käyttäydytty näin. 

Lopulta hän ei enää kestänyt. Hän hyppäsi vuoteesta, pukeutui kiireesti ja syöksyi huoneesta. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin hänen kiiruhtaessaan pitkin tyhjiä käytäviä. Tällä kertaa hän näyttäisi vaimolle, kuka oli herra talossa.

Mutta ensin hänen oli löydettävä vaimo. Ruokasali oli tyhjä, vastaanottohalli myös, piha ja puisto muutamia palvelijoita lukuun ottamatta samoin. Vieraat olivat lähteneet, muusikkojen laulut vaienneet, lyhdyt sammuneet. Gus tunsi itsensä yksinäiseksi. 

Hän etsi vaimoaan kaikkialta, muttei löytänyt tätä mistään. Lopulta hän voitti ylpeytensä ja puhutteli erästä palvelijaansa.

„Oletteko sattumalta nähneet vaimoani?“

„Onko hän … kadonnut?“

„Kadonnut? Ei, ei tietenkään hän ole kadonnut. Hän ei vain … ole täällä.“

„Ymmärrän“, sanoi palvelija, vaikkei ymmärtänytkään, mutta hän oli ottanut tavakseen ymmärtää epäselvissä tapauksissa aina, jotta herrasväki maksaisi hänen palkkansa.

Gus jatkoi siis etsimistä, mutta tuloksetta. Niinpä hän ei voinut muuta, kuin kutsua yliväsyneen henkilökunnan koolle. Hän selitti tilanteen ja käski etsiä läpikotaisin linnan ja puiston alueen vaimon löytämiseksi. Lyhdyt sytytettiin uudelleen, puisto labyrintteineen ja metsikköineen haravoitiin läpi, linnan huoneet käytiin läpi, vaikka tämä olikin toivotonta, sillä huoneita oli aivan liian paljon. Aamulla etsintä lopetettiin tuloksetta. Nuori vaimo oli kadonnut. 

Seuraavina päivinä ei kylässä ja maassa puhuttu mistään muusta kuin tästä ennen kuulumattomasta tapauksesta. Jotkut uskoivat, että oli tapahtunut rikos, toiset, että nainen oli paennut, kolmannet eivät uskoneet mitään, sillä he olivat jo niin usein olleet väärässä. Heistä oli viisaampaa olla ilman mielipidettä, sillä näin he eivät ainakaan erehtyneet. 

Gus oli masentunut. Päivisin hän harhaili yksin pitkin linnan kylmiä käytäviä, öisin hän makasi valveilla sängyssä ja mietti. Oliko syy hänessä? Oliko hän tehnyt jotain väärin? Hänellä ei ollut ruokahalua eikä mikään tuottanut hänelle iloa. Hän halusi olla kuin hänen esi-isänsä, joiden muotokuvat olivat esillä yhdessä vastaanottohallissa. Kuolleena, pitkäpartaisena, seinällä roikkumassa.

Hänen ystävänsä olivat huolissaan hänestä ja antoivat kaikenlaisia neuvoja, miten hän voisi päästä raskasmielisyydestään. Jotkut ehdottivat fasaanien ampumista puutarhassa, siten hän tulisi toisiin ajatuksiin. Hän menikin puutarhaan ja ampui fasaaneja, mutta ei tullut toisiin ajatuksiin. Toiset ystävät suosittelivat hänelle huvittelua palvelustyttöjen kanssa, ja niinpä hän etsi yöllä näiden seuraa, mutta se ei tuottanut huvia. Kolmannet ystävät suosittelivat pikaista muuttamista kaukaiseen maahan, mutta kaukaiset maat olivat niin kaukana, että niihin ei voinut muuttaa pikaisesti.

Hänen mielensä oli sekaisin tästä kohtaloniskusta. Hän kuuli takanaan askeleita, mutta kun hän kääntyi katsomaan, siellä ei ollut ketään. Hän astui johonkin huoneeseen ja tuuli pöyhötti verhoja, sillä ikkuna oli auki. Hän oli kuitenkin itse sulkenut ikkunan joku aika sitten. Hän astui toiseen huoneeseen, ja tuolia oli siirretty ja ilmassa leijui parfyymin tuoksu. Hän ei kertonut kenellekään kokemuksistaan, sillä hän ei halunnut joutua naurunalaiseksi. Hän osasi hyvin kuvitella, mitä ihmiset sanoisivat: „Ensin hänen vaimonsa jättää hänet, ja nyt hän näkee jo kummituksia.“

„Pötyä“, hän sanoikin, kun jotkut palvelijat kertoivat kokeneensa samanlaista.

„Pötyä“, kun kokki kertoi nähneensä naishahmon kävelemässä yrttitarhassa. „Pötyä“, kun siivooja jopa väitti nähneensä mahdollisesti kadonneen linnanrouvan eräässä pohjoissiiven syrjäisessä huoneessa.

Vasta kun hänen kamaripalvelijansa kertoi parvekkeella kuivumassa olleista vaatteista, jotka hänen mielestään kuuluivat vaimolle, alkoi Gus miettiä viime viikkojen tapahtumia ja yhdistämään asioita toisiinsa. 

Niin ei voi olla, hän ajatteli ensimmäisenä päivänä.

Niin voi olla, toisena päivänä.

Niin se on, kolmantena päivänä.

Yhtäkkiä hän tajusi lupauksien tarkoituksen, jotka hän oli vaimolleen antanut. Paljon kärsivällisyyttä. Lukemattomia huoneita. Vaimo oli jo alunperin suunnitellut häviävänsä. Tämä eli linnassa, mutta piiloutui häneltä ja muilta.

Gus oli kuitenkin luottavaisella mielellä, sillä hän osasi toimia tällaisissa tilanteissa. Tärkeää oli todistaa, että oli tehnyt oikean vaikutuksen. Ja tämän hän oli vuosien kuluessa oppinut toimiessaan isänsä kanssa. Kaikessa oli kysymys oikeasta strategiasta.

Seuraavien viikkojen aikana hän oli kuin toinen ihminen. Tavallisesti hän hoputti jatkuvasti henkilökuntaa kiirehtimään ja oli ankara herra, mutta nyt hän pyysi palkollisia antamaan itselleen aikaa ja saattoi sanoa:“ Sillä ei ole kiire“ ja „kärsivällisyyttä vain“ ja „huomennakin on vielä päivä“. Hänen äänensä kaikui käytävillä, sillä hän puhui kovempaa kuin ennen.

Lounas je illallinen venyivät pitkiksi, sillä ruoka tuli nauttia „rauhassa“ eikä oppipoikia enää toruttu eikä kuritettu, sillä juuri „nuori ihminen tarvitsee aikaa tottuakseen uuteen tilanteeseen.“

Hän teki myös puutarhassa muutoksia. Nuoret ja nopeat jänikset, jotka ryntäilivät tauotta sinne tänne ja tartuttivat levottomuutensa kaikkiin, vaihdettiin vanhoihin kaneihin. Nopea kettu kävi kylläkin kiinni vanhoihin kaneihin, mikä taas kerran oli todiste siitä, miten monitahoinen luonnon kiertokulku on ja miten harvoin ihmisen puuttuminen siihen onnistuu.

Hän ei ollut kuitenkaan varma, oliko hän ponnistellut tarpeeksi. Niinpä hän päätti järjestää kylän lapsille puutarhajuhlat. Siten hän todistaisi, miten rakastettava ihminen hän oli. Ja kuka nainen voisi vastustaa sellaista miestä.

Koska hän ei osannut toimia lasten kanssa, hän kysyi kahdelta oppineelta, miten lapsiin suhtaudutaan ystävällisesti. Toinen oppinut suositteli hänelle makeisten lahjoittamista lapsille, sillä lapset rakastivat makeisia. Toinen oppinut vastusti sitä kiivaasti. „Jos tarkoittaa lasten parasta“, sanoi hän, „ei missään tapauksessa saa lahjoita makeisia, sillä ne eivät ole hyväksi hampaille.“

Vastaukset ärsyttivät Gusia. Pitikö kaiken aina olla niin vaikeaa? Hän maksoi oppineille luvatun palkan ja lähetti heidät pois.

Kaksi päivää myöhemmin kaikki oli valmista, ja puutarhajuhlat voivat alkaa. Gus pelasi varman päälle ja noudatti molempien oppineiden neuvoa. Hän lahjoitti siis puolelle lapsista makeisia ja toiselle puolelle ei. Tuloksena oli, että lapset riitelivät makeisista ja lopulta vielä lasten vanhemmatkin keskenään, kunnes puutarha muistutti taistelukenttää kaatuneine pöytineen ja rikki poljettuine lyhtyineen. No, ainakin hän oli tarkoittanut hyvää.

Vielä samana iltana hän sairastui. Hän oli kuolemansairas. Hän meni sänkyyn, ja jos ei unohtanut, hän voihki kivusta. Hänen poskensa kuumottivat punaisina, sillä väripuun kuori sai aikaan vastuttamattoman tulipunaisen värin. Hän oli varma, että Eilidh tulisi nyt näkyville. Olihan mies sairas, ja vaimon täytyi huolehtia hänestä. Hän makasi sängyssä kaksi päivää ja voihki ja odotti. Sitten hän nousi taas ylös, sillä hänen selkänsä kipeytyi paljosta makaamisesta.

Gus oli vimmoissaan. Hän oli ollut kärsivällinen, rakastettava ja lopuksi vielä sairaskin. Mitä vaimo vielä odotti häneltä? Mutta nyt tämä saisi kokea, että hän osasi toimia muullakin tavalla. Hän tulisi jahtaamaan vaimoaan kuin villiriistaa.

Vielä samana iltana hänen palvelijansa ratsastivat läheisille maatiloille ja kylään. Ilmoitus levisi nopeasti, ja koska kaikki seudun asukkaat rakastivat jännittävää metsästystä, laittautui jokainen, joka pystyi seisomaan kahdella jalalla, linnaan. Kalastajat toivat verkkonsa mukanaan, jotta Eilidh sotkeutuisi niiden silmukoihin. Mehiläishoitajat savuavia mehiläispiippuja savustaakseen vaimon ulos piilostaan. Puunhakkaajat kirveensä tottelemattoman vaimon pää irti hakkaamiseksi, mutta se heiltä evättiin. Köydenpunojat köytensä, sepät ketjunsa. Metsästäjät vainukoiransa ja ansansa. Oppineet kirjansa, missä ei ollut mitään järkeä, mutta oppineet eivät menneet milloinkaan ulos ilman kirjojaan. Ja lopuksi vanhemmat lapsensa, jotta joku muu huolehtisi niistä, ja vanhemmat saisivat itselleen vapaa-illan.

Metsästysvastaava oli ammatiltaan pastori ilman kirkkoa ja seurakuntaa. Hän ei ollut puhunut vielä koskaan näin suuren yleisön edessä ja oli liikuttunut tästä erikoisesta tilanteesta.

„Hyvät herrat“, hän aloitti, kun eräs nainen keskeytti. „Ja naiset“, sanoi nainen, sillä metsästysseurueeseen kuului myös naisia. „Hyvät herrat ja naiset“, korjasi metsästysvastaava, mutta hänet keskeytettiin taas. „Ja lapset“, sanoi eräs lapsi, sillä tietysti läsnä oli myös lapsia. „Hyvät herrat, naiset ja lapset“, sanoi siis metsästysvastaava, mutta ei taaskaan päässyt pitemmälle. „Ja koirat“, sanoi yksi koirista, vaikka koirat eivät osanneetkaan puhua, mutta olivat unohtaneet sen kaikessa mieltenkuohussa. „Ja kissat“, huusivat silloin kissat, sillä jos koirat pyysivät puheenvuoroa, eivät tietysti kissatkaan voineet vaieta.

Tällä välin oli metsästysvastaava jo unohtanut, mitä hänen oikeastaan piti sanoa. Hän muisti vain vielä, että vimeiseksi oli ollut puhetta kissoista, ja niin hän puhui seikkaperäisesti kissoista, mistä kissat tietysti olivat erittäin iloisia. Lopuksi hän puhalsi torveensa, ja metsästys alkoi.

Käytäviin laitettiin vartijoita, kalastajat levittivät verkkonsa ja metsästäjät lähtivät vainukoirineen epäilyttävien hajujen perään. Mehiläishoitajat sytyttivät leiritulia, jotka he peittivät märillä lehdillä, sillä mehiläispiippuja ei ollut tarpeeksi. Liekit tarttuivat verhoihin, ja puolet länsisiivestä paloi poroksi, mutta tarkoitus pyhittää tunnetusti keinot.

Kaikki olivat vakuuttuneita menestyksestään. Viimeiseksi he etsivät perusteellisesti huone huoneelta – pakoon ei voinut päästä. Mutta yö kului, aurinko nousi kuten aina idästä, eivätkä he löytäneet muutamaa kausityöläistä, köyhtynyttä aatelista ja kadonnutta lammaslaumaa lukuunottamatta ketään. Ihmiset alkoivat nyt puhua, että he „olivat tehneet parhaansa“, mikä kuten aina tarkoitti epäonnistumisen myötämistä.

Keskipäivän aikoihin metsästysvastaava julisti etsinnän päättyneeksi. Kalastajat, puunhakkaajat ja metsästäjät kiirehtivät töihinsä, sillä heillä oli perhe elätettävänään. Gus söi lounaan ja meni vuoteeseen, sillä hän oli väsynyt. Hän nukkui seuraavaan päivään.

Kun hän aamulla taas heräsi, tunsi hän itsensä yksinäiseksi. Linnassa oli niin hiljaista, kuin hän olisi menettänyt kuulonsa. Hän pukeutui ja kulki pitkiä, kylmiä käytäviä pitkin. Hän kohtasi palvelusväkeä, myöhemmin myös ystäviä ja sukulaisia, mutta hänestä tuntui, että hän oli ainoa ihminen maailmassa.

Yksinäisyyden tunne ei jättänyt häntä seuraavinakaan päivinä. Hän oli yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässään. Lopulta hän tajusi, mistä se johtui: yhdessäkään huoneessa ei ollut jälkeäkään hänen vaimostaan eikä kukaan ollut sattumalta nähnyt tätä. Ei ollut vaatekappaleita, ei avoinaisia ikkunoita, ei parfyymia. Eilidh oli poistunut linnasta. Hän oli ajanut tämän öisellä ajojahdillaan tiehensä.

Hän yritti uskotella itselleen, että näin oli parempi, että nyt hän voi päättää tämän katkeran luvun elämässään, mutta hänen vakuuttelutaitonsa ei riittänyt. Hän kaipasi vaimoaan. Hän kuvitteli loppuelämäänsä ilman tätä, se oli kuin painajainen, josta ei enää herännyt.

Hän meni siis isänsä luo. Sitä vartenhan vanhemmat olivat olemassa. Kun mikään muu ei enää auttanut, oli heidän käyttäydyttävä, niin kuin osaisivat auttaa.

Juuri nyt hänen isänsä oli paneutunut antamaan lausuntoa merimiestensä erittäin niukasta kesämuodista eikä hänellä ollut aikaa. Siksi hän neuvoi kääntymään ensimmäisen ja parhaan neuvonantajansa puoleen. Ensimmäinen neuvonantaja pelkäsi kuitenkin vastuunottamista näin tärkeässä kysymyksessä ja lähetti hänet toisen neuvonantajan luo. Toinen neuvonantaja ajatteli samoin ja toimitti hänet kolmannen neuvonantajan luo. Kolmas neuvonantaja ohjasi tapauksen neljännelle neuvonantajalle, mutta sitten hänelle muistui kauhukseen mieleen, että neljättä neuvonantajaa ei ollut olemassakaan. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin ottaa itse ongelma hoidettavakseen. 

Kolmas neuvonantaja suunnitteli ikkunasta hyppäämistä ja häipymistä. Hän meni ikkunaan ja teeskenteli miettivänsä, mutta todellisuudessa hän arvioi, loukkaisiko hän itsensä hypätessään ikkunasta. Mutta hän ei hypännyt ikkunasta, sillä oli hänen onnenpäivänsä. Hän sai todellakin idean.

„En haluaisi olla nuorta herraa kohtaan tungetteleva“, hän sanoi, „mutta ehkä nuoren herran pitäisi pyytää anteeksi.“

Ja niin tapahtui, että seuraavina viikkoina Gusin lähettämä sanansaattaja matkusti ympäri maata. Heti saavuttuaan johonkin kylään hän kutsui asukkaat koolle ja piti torilla puheen.

„Täten ilmoittaa eräs henkilö“, sanansaattaja julisti, „että hän pyytää rehellisesti ja koko sydämestään anteeksi toiselta henkilöltä. Se henkilö, joka pyytää anteeksi, on tajunnut, että on käyttäytynyt väärin sitä toista henkilöä kohtaan. Hän toivoo kovin, että se henkilö, jolta hän pyytää anteeksi, tulee takaisin kotiin. Anteeksi pyytävä henkilö tuntee itsensä nimittäin yksinäiseksi.“

Sen jälkeen sanansaattaja myi savustettua ankeriasta tai sillisalaattipurkkeja, sillä ammatiltaan hän oli kalakauppias. Sitten hän jatkoi matkaansa seuraavaan kylään.

Näin kului kuukausi. Sanansaattaja matkusti jopa syrjäisimmillekin seuduille, mutta se ei näyttänyt auttavan, sillä linnassa ei edelleenkään näkynyt jälkeä Eilidhista. Gus menetti toivonsa. Hänen ajatuksensa olivat synkkiä kuin suovesi ylängöllä. Mutta eräänä iltana hän kuuli käytävällä askeleita ja tunsi sydämessään, että askeleet olivat vaimon. Hän kielsi itseään juoksemasta ovelle ja repäisemästä sitä auki. Hän ei tahtonut enää toistamiseen toimia kiireisesti ja karkottaa vaimo taas pois. Askeleet kulkivat hänen ovensa ohi ja kaikkosivat pois.

 

Talvi, kevät, kesä, syksy. Se oli yksi vuosi. Ja sitten kaikki alkoi taas alusta: talvi, kevät, kesä, syksy. Luonnolla oli kiire. Tuskin oli totuttu talveen, kun jo krookukset kukkivat puutarhassa.

Gus tottui omalaatuiseen elämäänsä linnassa. Ensimmäisenä vuotena hän tunsi itsensä vielä yksinäiseksi, harhaili yksin loputtomissa linnansiivissä, mutta vähitellen hän sopeutui tilanteeseen. Kaikessa oli kysymys asenteesta. Enää harvoin hän tunsi itsensä yksinäiseksi, sillä oikeastaan hän ja hänen vaimonsa elivät saman katon alla, vai eivätkö?

Ajan kuluessa hän oppi tuntemaan Eilidhin yhä paremmin, sillä vaikka hän ei nähnyt tätä koskaan, jätti vaimo kuitenkin jälkiä lukemattomiin huoneisiin. Hän tiesi, mitä kirjoja tämä luki, että tämä rakasti luonnon kukkia, takkatulta ja vaelluksia ylängöllä, että tämä piirsi mielellään ja keräsi loppukesästä yrttejä ja kuivasi ne linnassa. Hän tiesi myös, että vaimo ei aina pitänyt linnan sisustuksesta, sillä tämä muutti tuolien ja pöytien paikkaa, vaihtoi verhoja, otti tauluja seinältä ja hajoitti jopa yhden vuoteen polttopuiksi, kunnes vähitellen keittiöstä tuli säilytystila, makuuhuoneesta olohuone.

Aluksi vaimo liikkui niissä tiloissa, jotka olivat mahdollisimman kaukana, mutta jonkun ajan kuluttua tämä näytti luottavan enemmän häneen ja siirtyi lähemmäksi. Ensin samaan linnansiipeen, sitten jopa samaan kerrokseen. Hän vastusti kiusausta käydä katsomassa, sillä hän ei halunnut pelästyttää tätä. Näköjään joku tai jotakin oli luonut maailman niin, että kaikkeen meni aikansa. Se oli usein ärsyttävää, mutta sille ei voinut mitään. 

He eivät puhuneet koskaan toistensa kanssa, mutta joskus he kirjoittivat toisilleen. Eilidh jätti joskus pöydälle muistilapun, että joku tietty kirja oli todella lukemisen arvoinen. Gus kirjoitti tälle kirjeitä jouluksi ja syntymäpäiväksi, järjesteli kaikkialle kukkia ja osti tälle kestävät kengät ylänkövaelluksia varten. He pelasivat myös keskenään erittäin verkkaisesti shakkia. Gus teki yhden siirron, johon vaimo yöllä tai seuraavana päivänä vastasi. Niinpä moni shakkipeli saattoi kestää kuukausia. 

Talvella linna oli eristetty muusta maailmasta, mutta kesällä saapui usein vieraita. Jotkut heistä tiesivät tilanteen ja ilmaisivat tukensa mielikuvitustaan käyttäen:

„Niin, tämän päivän naiset ovat niin itsenäisiä ja heillä on niin paljon tekemistä, että heitä  tuskin näkee.“

Toiset vieraat, jotka saapuivat kauempaa, kuulivat ensimmäistä kertaa Eilidhista ja avioparin epätavallisesta elämästä. He ihmettelivät aika lailla, mutta Gus ei välittänyt siitä. Hän oli oppinut, että mies ja nainen tai mies ja mies tai norsu ja kiiltomato pystyivät elämään yhdessä aivan eri tavoilla.

Se tapa, miten hän ja Eilidh elivät yhdessä, ei varmastikaan ollut paras, mutta kun hän kylällä kuuli, mitä kaikkea miehen ja naisen välillä tapahtui, se ei myöskään ollut huonoin, Vai oliko parempi, että istuttiin joka ilta mykkinä ruokapöydässä, koska ei ollut mitään puhumista, ja halaamiseen tai suudelman antamiseen olisi pitänyt voittaa itsensä.  

Monella parilla tässä maassa oli kuulema jopa samantapainen huonejako kuin Gusilla ja Eilidhilla avioliiton pelastamiseksi. Teki tunnetusti hyvää pitää hieman etäisyyttä.

Gus ei enää uskonut, että hänen ja hänen vaimonsa elämä muuttuisi perusteellisesti. Se oli niin kuin oli. Mutta eräänä aamuna hän heräsi siihen, että joku hakkasi hänen makuuhuoneensa oveen. „Mikä hätänä?“, hän huusi ärtyneenä. Ovi avautui ja kamaripalvelija astui sisään. Tämä näytti järkyttyneeltä. Hän hengitti raskaasti ja hänen poskensa punoittivat.

„Anteeksi, että häiritsen näin varhain“, hän sanoi, „mutta minulla on tärkeä viesti, joka ei voi odottaa.“

„Niin?“

Kamaripalvelija hengitti syvään.

„Arvon rouva tahtoisi ilmoittaa teille, että hän odottaa aamiaiselle ruokahuoneessa numero seitsemäntoista, toinen kerros, itäsiipi.“

„Kuka … mitä?“

„Anteeksi tökerö sananvalintani. Teidän puolisonne haluaisi syödä kanssanne aamiaista. Paikka on ruokasali numero seitsemäntoista toisessa kerroksessa itäsiivessä.“

Gus tuijotti palvelijaansa.

„Onko tämä joku vitsi?“

„En sallisi koskaan vitsailla kanssanne.“

„Oletteko kuulleet sen joltain muulta vai nähneet sen omin silmin?“

„Nähnyt itse. Puhuin myös hänen kanssaan.“

„Odottaako hän jo … kauankin?“

„Siihen eivät puutteelliset tietoni riitä. Varmuudella voin vain sanoa, että puhuin hänen kanssaan viisi minuuttia sitten ja että keittäjätär vei hänelle kahvia, tuoreita sämpylöitä ja appelsiinimarmeladia.“

„Onko tämä kaikki tosiaankin totta?“

„Sikäli kuin kykenen päättelemään, mikä on totta ja mikä ei – kyllä.“

„Ja mitä minun nyt tulisi tehdä?“

„Ehdotan, että nousette ylös, pukeudutte ja menette aamiaiselle.“

„Noin vain?“

„Noin vain.“

„Kiitos. Noudatan neuvoanne.“

Gus odotti, kunnes kamaripalvelija oli poistunut huoneesta, ja hyppäsi sitten sängystä laittautuakseen valmiiksi. Mutta sitten hän tajusi, ettei hänen tarvitsikaan kiirehtiä. Hänellä oli aikaa. Hän meni ikkunaan ja katseli, kuinka tuuli puhalsi puissa, taivutti oksia ja tempaisi mukaansa kirjavia lehtiä. Hän ajatteli menneitä aikoja, hyviä kuin huonojakin tapahtumia, polkua, jonka hän oli kulkenut. Sitten hän asettui peilin eteen ja ajoi partansa. Hän näytti vanhemmalta kuin ennen. Mutta hän olikin vanhempi kuin ennen. 

Hän pukeutui, heitti viimeisen silmäyksen peiliin ja astui käytävään. Hän kulki suljettujen ovien ja tummien maalausten ohi. Ja yhä useampien ovien ja öljyvärimäälausten ohi. Matka itäsiipeen tuntui hänestä loputtomalta. Tunnelilta ilman uloskäyntiä. Lopulta hän tuli perille. Hän seisoi oven edessä, joka vei ruokasaliin numero seitsemäntoista. Hänen sydämensä takoi niin nopeasti, että teki kipeää. Hän ojensi kätensä ja tarttui kylmään messinkikahvaan. Sitten hän avasi oven.

(c) Johan Eichhorn, käännös Tuula Lutter

 

VERY SHORT STORIES

 

 

YSTÄVÄT

 

„Vihaan elämääni“, minä sanoin parhaalle ystävälleni. Oletin, että seuraavaksi mentäisiin tavanomaista rataa, hän väittäisi vastaan ja muistuttaisi hyvistä asioista elämässäni, mutta sen sijaan hän sanoikin:

„Minäkin vihaan elämääsi.“

Hän oli vakavissaan. Hetkeen en tiennyt, mitä ajatella, mutta sitten mietin, että olihan minulla kaikesta huolimatta vaimo ja lapset sekä jonkinlainen ammattikin.

„Sano se vielä kerran.“

„Minä vihaan elämääsi“, hän sanoi.

KASVUTARINA

Näin: Hypitään pahaa aavistamatta sinne tänne, peuhataan lumikasoissa, juostaan ehkä kiinni keppi, joka houkuttelevasti lentää ilmassa – ja yhtäkkiä seistäänkin jäälautalla. Ja jäälautta on paha jäälautta, sillä se ei ole takertunut rantaan niin kuin toiset lautat, vaan ajelehtii kohti avomerta. Yöllä haukutaan pimeyteen. Mutta kukaan ei hauku takaisin eikä kukaan kutsu luokseen.

Muutaman päivän kuluttua erään laivan miehistö löysi puoliksi jäätyneen koiran jäälautalta kahdenkymmenenneljän kilometrin päässä Puolan rannikosta. Lehdistön saatua tiedon asiasta koiralle annettiin nimeksi Itämeri ja sen ihmeellisestä matkasta kirjoitettiin. Valokuvaajat olivat tyytyväisiä, sillä koiralla oli mediakelpoinen eli söpö kuono. Uutinen kulki kautta maan, mutta maa oli liian pieni niin suurelle koiraseikkailulle, ja niin uutinen levisi kaikkialle maailmaan. Äkkiä koira oli kuuluisa.

Seuraavana päivänä lukemattomat ihmiset ilmoittautuivat paikalliseen löytöeläinkotiin koiran omistajiksi. Ensimmäiset kolme olivat koiralle aivan vieraita, mutta neljäs – muuan myyntimies Grudziadziasta –oli todella sen aiempi omistaja. Mutta koira ei liikahtanutkaan. Ei heiluttanut häntäänsä. Ei työntänyt koirankuonoaan ihmisjalkojen väliin. Se ei reagoinut mitenkään edessään seisovaan mieheen, joka kutsui sitä, polvistui ja yritti silittää sitä.

Helppoa se ei ollut, sillä sen koiranluonto veti sitä sellaisiin toimiin, mutta nyt ei saanut olla heikko eikä myydä itseään alihintaan. Se oli selvinnyt päiväkausia jäälautalla. Se oli kokenut seikkailun, jollaista ei moni koira tuntenut. Tulisi vielä muita. Parempia.

 

VÄÄRÄ PARINVALINTA

VÄÄRÄ PARINVALINTA (I)

Kaksi kuukautta sen jälkeen kun mies oli kuolettavasti rakastunut, kuten hän kaikille kertoi, ja kuvitellut elämänsä naisen kanssa kaikkine yksityiskohtineen (koti, lapset, työ, lomat) ja niin pitkälle tulevaisuuteen, että puhui jälkikommunistisesta viisikymmenvuotissuunnitelmasta, nainen ylitti kadun, oli varomaton ja kuoli saman tien.

VÄÄRÄ PARINVALINTA (II)

„Satutat minua“, nainen sanoi, „lopeta.“

Mies katsoi häntä tavalla, jota nainen ei ymmärtänyt. Myöhemmin, ollessaan yksin, hän ajatteli katsetta pitkään. Oliko mahdollista, että mies oli näyttänyt onnelliselta?

VÄÄRÄ PARINVALINTA (III)

„Yksi juttu vielä.“

He makasivat sängyssä pidellen toisistaan kiinni, hetkeä ennen he olivat rakastelleet ensimmäistä kertaa. ”Annan kerran vuodessa lahjan – niin minä sitä kutsun. Tiedän, että… noin ulkoisesti… olen ollut hyvin onnekas ja haluan… en ole mikään egoisti… jakaa onneani kanssaihmisilleni.”

Mies kietoi kätensä naisen hartioiden ympäri ja veti tätä lähemmäksi itseään.

”Valitsen siis jonkun, jolla… niin kuin ulkoisesti… ei ole ollut niin paljon onnea, joka… sanotaanko vaikka… ei pelaa samassa liigassa ja lahjoitan sille yhden yön kanssani. Toisinaan minun kyllä pitää… en tiedä olisiko ylittää itsensä oikein sanottu, mutta sitten jälkikäteen… mikä onkaan hienompaa kuin tehdä yksi ihminen onnelliseksi?”

VÄÄRÄ PARINVALINTA (IV)

„Tuohan on – en edes tiedä, mitä tuohon pitäisi sanoa. Ne ovat valheita, joita… perhettämme halutaan vahingoittaa ja siksi näitä… kauheita valheita. Tunnen mieheni viisitoista vuotta… tarkoitan, että viisitoista vuotta olemme olleet naimisissa, mutta tunnemme vielä kauemmin, eikä mieheni ikinä… en voi edes ajatella sitä. Mieheni on hyvä ihminen ja luotan häneen täydellisesti ja… ja… kaikki muu on roskaa. Kysykää naapureilta, kysykää firmasta, kysykää… voitte kysyä, keneltä haluatte ja kaikki kertovat teille saman.”

Want to read more:

Perlov und Potaschov. Short story (in german).

want to buy a book about civil war (in german): https://www.osiander.de/webdb/index.cfm?osiaction=details&artid=9783928597449&source=uwk

some comic strips (Johan Eichhorn and Jere Kasanen: Kahlekuningas sarjakuva)

Marie. Eine Collage nach Georg Büchners Woyzeck. A short theatre play (in german).

SHORT STORIES

ikkuna (1 of 1).jpg
underexposed 1 (1 of 1).jpg
jippiksen takki (1 of 1).jpg
jippiksen uuni (1 of 1).jpg
bottom of page